Alun huomautus: koska suomenkielinen riemuidioottikäännös Laulu jää pystyyn on jotain niin luonnotonta ja selkäpiitä kylmäävää, ettei sitä voi käyttää ilman vakavia psykosomaattisia oireita, The Song Remains The Same -elokuvaan viitataan jatkossa joko sen alkuperäisnimellä tai pelkkänä elokuvana.

Monella on osin virheellinen käsitys Led Zeppelinistä jonkinlaisena heavy metallin edelläkävijänä, mitä yhtye ei varsinaisesti ole. Muutamasta hevin puolelle lipsahtaneesta kappaleesta kuten ikiklassikko Immigrant Songista huolimatta Zeppelin ei ole koskaan ollut varsinaisesti heavy metal -yhtye, eikä se hard rock -yhtye Deep Purplen tavoin ole läheskään niin merkittävä hevin saralla kuin alan kiistattomasti tärkein pioneeri Black Sabbath, joka jättää kummatkin yhtyeet metallin saralla varjoonsa kuin Goljat Daavidin.

Mutta juurekkaan ja rouhean rockin saralla LedZep oli ja on jättiläinen alallaan, todellinen titaani ja ensimmäisiä todella isoon kokoluokkaan nousseita raskaan rockin yhtyeitä. Osin blues-pohjaisen, progressiivisiakin sävyjä saaneen yhtyeen alkupään levyjä pidetään niiden epätasaisuudesta ja kieltämättä heikoistakin hetkistä huolimatta syystäkin klassikoina. Bändin räjähdysmäisesti kasvaneen statuksen syynä eivät olleet kuitenkaan ensisijaisesti albumit, vaan LedZepin maine keikkabändinä.

Tajunnan räjäyttäviä, mittasuhteiltaan valtavia ja mahtipontisia konsertteja seurasi toinen toisensa perään raskailla ja vaativilla kiertueilla ympäri maailmaa. Kulttimainetta yhtyeellä ei ollut, sillä "kulttibändi" viittaa yleensä pienen mutta uskollisen sisäpiirin parissa nautittuun maineeseen. Ellei yhtye sitten ollut valtavien ihmismassojen kulttibändi, jonka keikkakokemukset olivat miljoonille enemmän kuin niissä esitettyjen kappaleiden summa.

Tätä taustaa vasten ei ollut ihme, että yhtyeen livesoitosta kaivattiin myöskin tallennetta. Keikkavideon tekemisessä oli kuitenkin mutkia matkassa vuosien ajan, sillä konserttitallenteen suunnittelusta julkaisuun kesti yli seitsemän vuotta, vuodesta 1969 vuoteen 1976. Syyt olivat osin bändistä riippumattomia, mutta myös yhtyeen erittäin kunnianhimoiset tavoitteet sekä egojen paisumisen myötä turhankin megalomaanisiksi kasvaneet visiot viivästyttivät projektia.

Vuonna 1973 yhtye sai vihdoinkin toteutettua pitkäaikaisen ideansa, ja New Yorkin Madison Square Gardenissa soitetut kolme keikkaa taltioitiin. Tämän jälkeen yhtye tajusi, että konserttitallenteessa oli edelleen oleellisia aukkoja. Koko show uudelleenluotiin Shepperton-studioilla vuonna 1974, Madison Square Garden -lavastuksineen päivineen.

Pelkkä konsertti ja siihen ympätyt psykedeeliset kamerahämyilyt eivät riittäneet, sillä jokainen bändin jäsen, ja managerit päälle, halusivat elokuvaan omat konsertista riippumattomat fantasiaosionsa. Taustamiehet Peter Grant ja Richard Cole päätyivät esittämään 1920-luvun mafiamiehiä, jotka räiskivät filmin hämmentävässä alussa huoneellisen pukumiehiä nurin.

John Paul Jonesia kuvattiin hänen kotonaan, lukemassa Jaakkoa ja Pavunvartta kahdelle tyttärelleen ennen kuin hän sai muka soiton lähteä Amerikkaan soittamaan. Myöhemmin Jones haahuili oudossa maskissa ympäri nummia ja ratsasteli kolmen muun hevosmiehen kanssa yöllisessä sumussa No Quartet -kappaleen soidessa.

Robert Plantia ja hänen perhettään kuvattiin hänen maatilallaan Walesissa, ja myöhemmässä fantasiapätkässä Plant esittää ritaria, joka huseeraa pitkin maita ja mantuja sohien ihmisiä miekalla, ratsastaa kopottaen hevosella ja etsiskelee Graalin maljaa rannalla The Song Remains The Samen ja The Rain Songin tahdittamana. Mikään ei ole niin kornia kuin suuruudenhulluuskohtauksen saanut rokkitähti, ja aika ei ole kohdellut kovinkaan hyvin 30 vuoden takaisia ritaripätkiä, joista tulee ensimmäiseksi mieleen Monty Pythonin Hullu maailma (1975).

Jimmy Page musisoi ensin 1700-lukulaisen kartanonsa järvenrannalla, tyyppiesimerkkinä maanläheisestä, vaatimattomasta rokkarista. Fantasiaosuuksissaan Page kiipeili lumista vuorenseinämää täysikuun loisteessa etsien mystistä Erakkoa Dazed and Confuzed -biisin soidessa taustalla. Todellakin "confused" – ihmetellä vain sopii, mitä kaikkea Page oli ottanut laajentaakseen tajuntaansa.

Rumpali John Bonham oli nelikosta perhekeskeisin ja maanläheisin, esiintyen sekä perhepätkissä että ajaen kilpa-autoa Moby Dickin tahdissa. Ehkäpä Bonham sentään tajusi, että vaikka moinen hassuttelu ja fantasioiden kuvailu olisi kuinka mukavaa fantasioiden kohteelle, se ei välttämättä olisi sitä katsojalle, varsinkin kun elokuvan teko kesti ja kesti näiden ekstratempauksien johdosta.

Lopulta elokuva valmistui, yli puolitoista vuotta tarkoitettua myöhemmin ja räikeästi budjettinsa ylittäneenä, saaden ensi-iltansa lokakuussa 1976. Manageri Peter Grant kiteytti tunnot kuvailemalla teosta "kalleimmaksi ikinä tehdyksi kotifilmiksi".

The Song Remains The Same oli kuitenkin pitkiin aikoihin ainoa saatavilla oleva LedZep-keikkatallenne. Vaikka yhtye ei ehkä ollutkaan aivan niin kovassa vireessä kuin mitä sen maine olisi antanut myöten, eikä elokuvan hajanainen, pätkissä uudelleenkuvattu ja suorastaan psykedeelinen rakenne tehnyt itse konserttipätkistä niin intensiivisiä kuin mitä niistä olisi voinut tulla, teoksesta välittyy silti jotain oleellista yhtyeen keikkamahdista.

Alkuvoimainen, massiivinen ja raskaskätisesti soitettu konsertti on levyjä rosoisempi, mutta uhkuu voimaa ja särmää, mihin turhan kliiniseltä kuulostaneet studioalbumit eivät yltäneet. LedZepin nelikko oli tuolloin voimansa tunnossa, rokin jättiläisiä, jotka tekivät lavalla mitä tahtoivat ja soittivat mitä halusivat. Jimmy Page ei piitannut mistään kohtuullisuuden tai järjen vaatimuksista tiluttaessaan järkyttävän pitkiä soolojaan, ja Plant liikuskeli korskeana lavalla kuin kukko.

Lavalla yhtyeen selkärankana olivat kuitenkin basson ja rummun muodostama akseli, yhteenliittymä joka on tänä päivänäkin jokaisen itseään kunnioittavan keikkabändin ydin. John Paul Jonesin murea bassottelu on konsertissa täydellisessä harmoniassa John Bonhamin eläimellisen raskaiden ja räväköiden rumpurytmien kanssa. Kitarasoolo-tilutteluhelvetit ovat muutenkin yliarvostettuja ja usein turhia, itsetarkoituksellisia koristuksia biiseihin, mutta basso ja rumpu mittaavat kappaleiden todellisen arvon.

Kaikista korneista fantasiahäröilyistään, jäsenten kaistapäisistä visioista sekä raskaiden kiertueiden lieveilmiöistä huolimatta The Song Remains The Samen ytimessä on timantinkova, eeppiset ja miltei myyttiset mittasuhteet saava keikkakokemus sekä vahvan lavakarisman tuoma voima. Alkuvoimainen rock ei ole haalistunut yli 30 vuodessakaan, ja elokuva on pysyvä testamentti aikansa isoimman rock-yhtyeen merkityksestä.

Uudessa dvd-erikoisversiossa on elokuvan lisäksi kohtuullisesti lisämateriaalia, joka täydentää sekä konserttia että ajankuvaa. Neljän lisäkappaleen lisäksi mukana on harvinainen BBC-haastattelu vuodelta 1976, radio-ohjelman tallenne sekä vanhaa tv-materiaalia New Yorkissa sattuneesta hotelliryöstöstä, jossa bändin matkakassa varastettiin kesken kaiken.

Jussi Lahtonen