Elokuvaohjaaja Jules Dassin kuoli Ateenassa 31. maaliskuuta 2008, 96 vuoden kypsässä iässä. Dassin oli ehtinyt pitkän elämänsä aikana nähdä ja kokea niin murheen alhotkin kuin kunnian kukoistuksen. Yhdysvalloissa syntynyt, venäjänjuutalaista syntyperää oleva Dassin nousi 1940-luvulla Hollywoodissa kukoistukseen, mutta vakaumuksellisena kommunistina ura tyssäsi 1950-luvun kommunistivainoihin.

Juuri kun Dassinin piti joutua komitean kuultavaksi, hän sai komennuksen Lontooseen tekemään viimeistä Hollywood-elokuvaansa, film noir -klassikkoa Suurkaupungin laki (1950). Elokuva oli menestys mutta tämän jälkeen Dassinin tie nostettiin pystyyn. Paluuta Yhdysvaltoihin ei ollut ja eurooppalaisille tuottajillekin ilmoitettiin, että heidän teoksiaan ei levitettäisi Yhdysvalloissa lainkaan, jos Dassin olisi mitenkään niiden teossa mukana. Sellaista on demokratia vapaiden maassa ja urheiden kodissa.

Dassin ajautui köyhyyteen ja päätyi Ranskaan, jossa hän ohjasi viiden vuoden tauon jälkeen elokuvan Rififi, koska omien sanojensa mukaan "tarvitsi rahaa". Rififistä tuli yksi kaikkien aikojen film noir -klassikoista, Ranskan suosituimpia ja arvostetuimpia elokuvia. Tämän jälkeen Dassin päätyi Kreikkaan, jossa hän viettikin suurimman osan elämästään, yli 50 vuotta, joista miltei 40 vuotta aviossa näyttelijätär Melina Mercourin kanssa.

Alkuperäisteos Du rififi chez les hommes oli kovaksikeitetty rikosromaani, jonka oli kirjoittanut vielä kovaksikeitetympi kirjailija Auguste le Breton. Le Bretonilla oli tapana kanniskella tuliaseita mukanaan, käyttää ilmeisen autenttista alamaailman slangia teoksissaan ja itsekin käyttäytyä kuin kirjojensa hahmot. Termi rififikin oli suurelle yleisölle niin vieras, että elokuvaan piti lisätä tunnelmallinen lauluesitys, jossa samalla kätevästi kerrottiin sanan merkitys.

Dassinin elokuvakäsikirjoitus erosi kuitenkin suuresti alkutekstistä, jopa siinä määrin, että tarinan mukaan Le Breton säntäsi tuohtuneena Dassinin luo ase kourassaan vaatimaan selitystä. Selitys ilmeisesti tyydytti, sillä miehet ystävystyivät. Dassin vaihtoi päähenkilöiden kansallisuuksia, jätti osan juonesta kokonaan pois ja laajensi kirjassa pienessä sivuosassa olleen jalokiviryöstön elokuvansa ehdottomaksi kulmakiveksi.

Tarinassahan neljän roiston kopla, johtajanaan vankilasta vapautunut Tony (Alain Dervais), suunnittelee ja toteuttaa jalokiviryöstön, mutta päätyy hankaluuksiin muiden gangsterien kanssa traagisin seurauksin. Neljän miehen koplasta Dassin itse esittää Cesar-nimistä naistenmiestä, joka kokee kovia gangsterien käsissä ja kuolee lopulta omiensa ampumana. Kohtaus on kuin allegorinen taiteilijan kuolema omien Hollywood-tuttavien käsissä, vainon ja kohtalon uhrina.

Rififi eroaa amerikkalaisista noir-elokuvista siinä, että elokuvan sävy on huomattavasti pohdiskelevampi ja vähäeleisempi, ja varsinaisia toimintakohtauksia on suhteessa vähän. Kun asiat hajoavat käsiin ja ihmisiä kuolee, tilanteet vaikuttavat lähinnä fatalistisen traagisilta ihmiskohtaloilta rikosten kehässä, eivät itsetarkoitukselliselta paukuttelulta. Jopa autoajokohtaus on lähinnä taistelua aikaa vastaan ja selvä lopun alku.

Vähäeleiset, tylyt ranskalaisgangsterit viettävät kukin tahollaan omaa elämäänsä. Yksi on perheenisä, toinen lipevä yökerhojen asukki, kolmas koditon mutta vanhaan kunniakoodiin uskova linnakundi. Tunnelmaa voisi leikata vaikka veitsellä, niin sakeaa se on. Verkkainen tempo ja vähäinen dialogi luultavasti hämmentävät nykypäivän kiivasrytmiseen leikkaukseen ja moottoriturpa-sananhelinään tottuneet nykykatsojat, mutta hitaampi poljento takaa sen, että jokainen kohtaus ja jokainen repliikki on merkityksellinen.

Rififin tunnetuin ja ikimuistoisin kohtaus on eittämättä 32 minuutin mittainen jalokivivarkaus, joka paitsi lohkaisee noin neljäsosan koko elokuvan kestosta, on myös lähes täysin äänetön ja täysin musiikiton. Nelikko murtautuu yön pimeydessä jalokiviä sisältävään liikkeeseen, tarkan etukäteissuunnitelman mukaisesti ja ammattimiehen elkein.

Mykkä ja mustavalkoinen puolituntinen on dynaaminen, jännittävä ja kiehtova ryöstö, joka pitää otteessaan alusta loppuun ja on erittäin realistinen. Ehkä liiankin realistinen, sillä Rififi kiellettiin aikanaan muutamassa maassa, koska sen pelättiin lisäävän sentyyppisiä ryöstöjä ja opettavan, kuinka ne tehdään.

Musiikin ja repliikkien puuttuminen tekee kohtauksesta erittäin intensiivisen ja keskittymistä vaativan elokuvakokemuksen, jota on paljon jäljitelty mutta ei koskaan ylitetty. "The heist" -kohtaus muistuttaa, miksi elokuva on elävää kuvaa, ennen kaikkea visuaalinen, liikkuvasta kuvakerronnasta koostuva taidemuoto. Siihen toki yhdistyvät musiikki ja äänet, mutta ne eivät ole välttämättömiä elokuvan toiminnalle. Elokuvaa voi olla ilman ääntä, mutta ääni ilman kuvaa ei ole elokuva.

Rififin jalokivivarkaus on huikea työnäyte, joka toimii nimenomaan elokuvallisena taiteena, sen ehdoilla, sen määritelmiä laajentaen ja sellaisena, että se ei toimisi muissa taidemuodoissa. Elokuvataiteessahan olisi hyvä muistaa, että mikä tahansa pröystäily tai toisen taideformaatin keinojen käyttäminen ei tee teoksesta elokuvallista. Kaikenlaiset tekotaiteelliset efekti- ja kerrontakikkailut eivät ole varsinaista elokuvataidetta.

Jussi Lahtonen