(2006)

Toimintaelokuvat ja jännitysdraamat kaipaavat energiakseen poliittisesti kiinnostavia ongelmavyyhtejä. Kylmän sodan liennyttyä elokuvien skenaarioihin on haettu virtaa yksittäisistä kriiseistä. Globaalia mittapuuta täyttävää laajempaa ongelmakenttää ei ole löydetty, kunnes nyt Afrikasta. Kaupallisen elokuvan viime vuosina osoittama kiinnostus ei suinkaan ole vilpitöntä, vaikka maanosan ongelmia onkin nostettu esiin urakalla.

Useimpien elokuvien kohdalla Afrikka on vain näyttämö ja kulissit toiminnalliselle melskeelle. Näennäisesti vakavasta aiheestaan huolimatta Veritimanttikin on tuiki tavallinen ylipitkäksi venytetty toimintaelokuva, joka on vain sijoitettu Afrikkaan. Vihreän timantin sijaan nyt metsästetään vaaleanpunaista timanttia. Juoksentelun lomassa ammutaan kasoittain ihmisiä, moralisoidaan, ihastutaan, vihastutaan ja voivotellaan sisällissodan kurimukseen ajautuneiden siviilien kärsimyksiä. Ja välillä leikataan kuulaisiin maisemakuviin, joissa norsut rauhaisasti tepastelevat.

Veritimantti on juuri niin tasapaksu, pompöösi ja tekopyhä, mitä ohjaaja Edward Zwickin aiemmat elokuvat antoivat odottaa. Häiritsevintä on valkoinen ylenkatse. Tarinankerronta ja näkökulma ovat väistämättä läntisen kulttuurin tuotteissa länsimaisia, koska katsojalle on oltava samaistumiskohteita ja jonkinlainen sidos kertomuksen maailmaan. Mutta, se ei oikeuta piilorasismiin, jolta tämäkään elokuva ei välty. Sinällään hyvistä pyrkimyksistään huolimatta useimmat Afrikka-elokuvat ovat toistaneet kolonialistista ja arveluttavaa mielikuvaa: afrikkalaiset ovat kykenemättömiä rakentamaan itse toimivia yhteiskuntia ja ratkomaan ongelmiaan – opastajaksi tarvitaan aina valkoisia.

Veritimantissa käsitellyt ongelmat perustuvat läntiseen kerskakulutukseen ja turhamaisuuteen, sekä köyhien maiden luonnonvarojen härskiin riistoon. Tämä elokuvassa tuotetaan julki, mutta käytännön ongelmien käsittely pidetään etäällä, kaukana Afrikassa. Yhdysside länteen kuvataan vain moraalittomien kaupustelijoiden ja hurskaiden poliitikkojen kautta. Niin timanttien kuin muidenkin luonnonvarojen kauppa ja sen aiheuttamat ongelmat ovat niin vakavia, että katsoja olisi saatava oikeasti tolaltaan ja pohtimaan oman kulttuurinsa ja kulutuksensa seurauksia.

Elokuvan väkivallankuvaus on suoraan kasaritoiminnan ajoilta. Ihmisiä ammutaan summamutikassa suuret joukot ilman sen parempia elokuvallisia tai kerronnallisia motiiveja. Tässä mielessä jonkun Gibsonin pahoinvointia tuottava graafinen väkivalta on hyväksyttävämpää kuin toiminnan lomassa sivumennen ammutut sadat afrikkalaiset, joilla ei näytä olevan mitään arvoa ja tarkoitusta. Veritimantti ei tavoita todellisten väkivallantekojen kauhukuvia. Kyseessä on sisäsiisti ja salonkikelpoinen Hollywood-elokuva, joka kisaa Oscareista.

Toimintajännärien kliseitä ja stereotypioita uuvuttavasti toistavana ja totaalisen ylipitkänä Veritimantti epäonnistuu myös toiminnallisena viihteenä. Yllättävää kyllä elokuvan ainoa oljenkorsi ja toimiva elementti on Leonardo DiCaprio, joka solkkaa uskottavasti paksua eteläafrikkalaista englantia ja on lihasmassan sekä parran kautta saavuttanut edes jotain aikamiehen uskottavuudesta. DiCaprion hahmon ulkoiseen uskottavuuteen on katsottu tarpeen panostaa, afrikkalaiset taas voivat puhua keskenään englantia hassulla aksentilla.

Juha Rosenqvist

*