www.Film-O-Holic.com

 

ELOKUVAKERHO ARKADIN

 


Arkadin ry:n elokuvakerho avaa henkeäsalpaavan syksynsä perjantaina 10.10. Marcel Carnen upealla klassikolla Varjojen yö (Le jour se leve, 1939), jonka alkukuvana nähdään Lumière-veljesten historiallinen Juna saapuu asemalle (L'arrivee d'un train en gare de laciotat, 1885). Ilmassa on historian siipien havinaa. Elokuvakerho Arkadinin tarkoitus on elvyttää henkihieverissä olevaa klassikkopainotteista elokuvakerhotoimintaa, ja tarjota unohtumattomia taidenautintoja kaikille elokuvasta ja kulttuurista kiinnostuneille.

Tämän jälkeen kerho esittää kymmenenä perättäisenä maanantaina hienointa ranskalaista elokuvaa. Ohjelmisto on koottu yhteistyössä Ranskan kulttuurikeskuksen kanssa. Joka toinen maanantai on vuorossa vanha klassikko ja joka toinen maanantai kiinnostava uudempi elokuva. Syksyn aikana myös muita erikoisnäytöksiä.

Esitykset elokuvateatteri ANDORRASSA Helsingissä (Eerikinkatu 11) klo 19.00.
Sarjakortti 40 euroa (jolla pääsee kaikkiin näytöksiin), tai Kantakortti 15 euroa + 3 euroa/näytös.
Myynti elokuvateatteri Andorrassa puoli tuntia ennen näytöksiä.

Arkadin ry:n elokuvakerhon taustavaikuttajina toimii näyttävä joukko maamme elokuva- ja kulttuuripiirien eturivin vaikuttajia, kuten Aki Kaurismäki, Claes Olsson, Matti Ijäs, Elina Salo, Kati Outinen, Jeja-Pekka Roos, Timo Aarniala, Lasse Naukkarinen, Hannu Paloviita, Jukka Vilhunen, Kirsi Rinne ja Timo Malmi.


ELOKUVAKERHO ARKADININ SYKSY 2003:

10.10. Marcel Carné: Le Jour se lève (Varjojen yö, 1939)
13.10. Olivier Assayas: Les Destinées Sentimentales (2000)
20.10. Abel Gance: J’accuse (Minä syytän!, 1919/1938)
27.10. Claude Mouraniéras: Tout va bien, on s’en va (2000)
03.11. Luis Bunuel: Le Journal d’une Femme de Chambre (Kamarineidon päiväkirja, 1964)
10.11. Étienne Chatiliez: Tanguy (2001)
17.11. Georges Franju: Pleins Feux sur l’Assassin (Valokeilamurhaaja, 1961)
24.11. Raoul Ruiz: La comédie de l’innocence (2000)
01.12. Abel Gance: Bonaparte et la Revolution (1927/1971)
08.12. Patricia Mazuy: Saint Cyr (2000)
15.12. Chris Marker: La Jetée (1964) ja Jean Rouch: Petit à petit (1970)


 

ELOKUVAKERHOTOIMINNAN HISTORIASTA

Elokuvakerhot syntyivät avantgarde-liikkeen aikana, 1920-luvulla, jolloin kiinnostus elokuvaa kohtaan heräsi laajemmissa joukoissa. Ranska ja Iso-Britannia olivat kerholiikkeen edelläkävijöitä. Ensimmäisten kerhojen pyrkimyksenä oli yksinkertaisesti näyttää elokuvia, joita ei kaupallisessa ohjelmistossa juuri nähty. Elokuvakerhotoiminta Suomessa on lähtöisin tiettävästi myös jo 1920-luvulta, mutta tarkkaa tietoa näin varhaisesta toiminnasta ei ole. Filmiaitta-lehdessä oli vuosina 1921–23 joitain hajanaisia merkintöjä, joissa mainittiin "Bioyhdistys" ja "Filmiharrastajain Klubi". Sen tarkempia tietoja ei juurikaan kyseiseltä vuosikymmeneltä ole. 1930-luvulla perustettua Projektiota voidaan pitää myöhäisenä seuraajana ranskalaiselle avantgarde-liikkeelle ja ensimmäisenä suomalaisena elokuvakerhona.

 

Projektio

Syksyllä 1934 toimintansa aloittanut Filmistudio Projektio loi ne perinteet, joiden varaan koko myöhempi kotimainen elokuvakerhotoiminta on rakentunut. Projektion perustajajäsen Hans Kutter on muistellut perustamiseen johtaneita tapahtumia:

"Taisi olla kevät 1933. Nils Gustav Hahl ja Alvar Aalto tutustuivat elokuvakerholiikkeeseen Pariisissa ja vähää myöhemmin Lontoossa. Molemmat innostuivat heti asiasta, myös meillä pitäisi kasvattaa elokuvayleisöä, joka arvostaa elokuvaa taidemuotona, miettivät he."

Kerho perustettiin, ja elokuvateatteri Joukolassa esitettiin mm. René Clairin, Sergei Eisensteinin ja Luis Buñuelin elokuvia. 1930-luvulla oli mahdollista esittää suljetussa yhdistyksessä kiellettyjäkin elokuvia, koska sensuuri toimi yksityiseltä pohjalta. Projektion piirissä vaikutti jo edellä mainittujen lisäksi sellaisia elokuva-alan suuruuksia kuten Nyrki Tapiovaara, Valentin Vaala ja Teuvo Tulio.

Kerholaiset olivat kiinteässä yhteistyössä ulkomaisten – lähinnä pohjoismaisten – elokuvakerhojen kanssa. Projektio joutui Valtiollisen poliisiin syyniin epäiltynä vasemmistolaisesta toiminnasta, ja se tuli tiensä päähän jo vuonna 1936, kun tullilaitos kieltäytyi maksamasta kerholle tullipalautuksia ulkomailta – Tukholman, Lundin, Upsalan ja Malmön elokuvakerhoilta – lainatuista elokuvista. Näin elokuvallinen kansansivistystoiminta elokuvakerhoista käsin päättyi alkumetreillään. Hans Kutter, joka itse oli suomalaisen elokuvakritiikin ja -journalismin uranuurtajia, kirjoitti:

"Ainakin muodostui työ kerhon piirissä muutamille, jotka olivat kiinteämmin mukana, käänteentekeväksi. Nyrki Tapiovaara valitsi elokuvaohjaajan uran ja kirjoitti elokuvamme historiaan luvun, jota ei käy unohtaminen."

 

Uusi nousu

Elokuvakerholiikkeen renessanssi ja läpimurto tapahtui 1952. Vapaa Sana julkaisi maamme elokuvakriisiä ja sen syitä kartoittavan kiertohaastattelun. Useat vastaajat katsoivat, että elokuvasta kiinnostuneiden mahdollisuudet klassisten ja muitten merkkiteosten näkemiseen olivat rajoitetut, koska maassa ei ollut elokuva-arkistoa eikä elokuvakerhotoimintaa. Aito Mäkinen otti asian hoitaakseen, ja pian perustettiin Elokuvakerho Studio Filmklubben ry. Studion ensimmäinen puheenjohtaja ja keulakuva oli Lasse Pöysti, taustalla vaikuttivat aktiivisesti muun muassa Jörn Donner, Martti Savo, Jerker A. Eriksson, Ritva Arvelo ja Erik Blomberg. Samoihin aikoihin Helsinkiin perustettiin toinenkin suuri elokuvakerho, Akateeminen filmikerho (AFK), joka toimi Studiota enemmän korkeakouluopiskelijoiden piirissä.

Donnerin mukaan näiden kerhojen tärkein saavutus ei ollut kerhojen perustaminen sinänsä, vaan se, että tuotiin esille uusia voimia, uuden sukupolven. Elokuvakerhojen parissa työskentelivät muun muassa Jerker A. Eriksson, Leo Andersson, Peter von Bagh, Jeja-Pekka Roos, Timo Aarniala ja Matti Kassila, myöhemmin elokuvantekijöinä tunnetut Risto Jarva, Matti Ijäs ja Kaurismäen veljekset. AFK:n perustajajäsen Pekka Lounela on todennut elokuvakerholiikkeen olleen ensimmäisen laajaan sivistystarpeeseen pohjautuvan yhden asian liikkeen sotien jälkeen. Elokuvakerholiikkeen perustamisen myötä syntyi uusi näkemys elokuvasta taiteena ja sen mahdollisuuksista ilmaisukeinona, elokuvan tuli olla tärkeänä osana taidetta ja kulttuuria.

 

Jäsenet ja ohjelmisto

AFK:n ja Studion vanavedessä alettiin perustaa yhä enemmän elokuvakerhoja. Syntyivät Helsingin Teinien Elokuvakerho (HeTeK), Montaasi ja Elannon elokuvakerho, vain muutamia mainitakseni. Myös Helsingin ulkopuolella – etenkin Turussa, Tampereella ja Oulussa – kerhotoiminta oli vilkasta. Tilasto vuodelta 1963 osoittaa HeTekillä olleen 650 jäsentä, Elannon Elokuvakerholla 500, Turun elokuvakerholla 519 sekä Joensuun ja Oulun kerhoillakin molemmilla lähes 400 jäsentä. Elokuvakerhotoiminta oli siis hyvin suosittua. 1960-luvulla Suomessa saavutettiin 50 kerhon ja 10 000 jäsenen raja. 1970-luvulla määrät nousivat 200 kerhoon ja 20 000 jäseneen. Helsingin kerholaiset muodostivat suunnilleen puolet koko maan kerholaisista.

1950- ja 60-luvuilla kerhojen ohjelmistoissa oli paljon klassikkoelokuvia, myös erikseen maahantuotuina ja tekstittämättöminä. Sensuuri oli tosin tiukentunut 1930-luvun ajoista. Studion sihteeri kirjoitti vuonna 1955 katkeraan sävyyn:

"Tällaisten kiellettyjen, mutta kehitystä eteenpäinvievien elokuvien esittäminen on valtiollisen, perustuslain säätämisjärjestyksessä asetetun tarkastuskoneiston aikana mahdotonta. Ei riitä, että kaikki elokuvat, joita esitetään perhepiirin ulkopuolella tarkastetaan, vaan tästä muodollisuudesta veloitetaan kaikkia karvaan katsomatta 3 mk metriltä. Elokuvakerhojen on maksettava maksu kiltisti ja tyydyttävä sensuurin päätöksiin."

Kerhojen ohjelmistoissa pyörivät lähes kaikki mestariohjaajat Langista ja Fordista Viscontin ja Godardin kautta Bergmaniin ja Kurosawaan. Elokuvaesitysten lisäksi kerhoilla oli opintopiirejä ja keskustelutilaisuuksia. Jotkut niistä julkaisivat elokuvalehtiä ja Studio julkaisi samannimistä elokuvan vuosikirjaa. Kerhot toimivat mielipiteen muodostajina, uusien ajatusten levittäjinä, tietojen ja valistusten välittäjinä. Elokuvaa pidettiin vuosisadan tärkeimpänä taidemuotona, sen ilmaisukieltä monimutkaisena, kuten aikansa ilmiöitäkin. Elokuvakerhoilla oli kansansivistyksen ohella kasvatuksellinen funktio.

 

Elokuva-arkisto ja elokuvakerhojen liitto

Suomen Elokuva-arkisto (SEA) perustettiin 1957 elokuvakerholiikkeen painostuksesta. Taustalla oli huoli elokuvien säilytyksestä, keräilystä ja arkistoinnista. Tämänkin hankkeen puuhamiehinä toimivat Jörn Donner ja Aito Mäkinen. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi arkistotoimintaa tehtiin vuosien ajan vapaaehtoisvoimin. Vasta 1970-luvun lopulla Suomen Elokuva-arkisto valtiollistettiin.

Kun ensimmäiset kerhot oli perustettu, niitä alkoi hiljalleen ilmestyä niin paljon, että kerhoilla oli tarve järjestäytyä. 1956 perustettiin Suomen Elokuvakerhojen Liitto ry (SEKL). SEKL saavutti vasta 1970-luvulla sellaiset mittasuhteet, että siitä voitiin puhua itsenäisenä toimivana yksikkönä, joka vaikutti sekä kerholiikkeisiin että koko kulttuuripolitiikan kenttään. SEKL:n merkitystä korostavia ratkaisuja olivat filmiliikenteen lopullinen keskittäminen SEKL:n toimistoon ja filmivuokralaskutuksen rakentaminen kokonaan SEKL:n varaan, ei aiempaan tapaan hajautetusti kerhoille. SEKL pyrki myös perustamaan elokuvakerhoja niille paikkakunnille, joissa sellaista ei vielä ollut. Liiton puheenjohtajina toimivat muun muassa Eugen Terttula, Erkka Lehtola ja Bengt Pihlström.

Vielä 1970-luvun alussa kerholiikettä hallitsivat suuret yksittäiskerhot suurissa kaupungeissa, mutta tämä tilanne muuttui. Suurten kaupunkien suuret kerhot katosivat uuden, kaupallisemman ja yleiseen nuorisokulttuuriin enemmän liittyvän kerhotoiminnan tieltä, joka organisoitui erilleen SEKL:stä. Nykyään SEKL:n aktiivinen toiminta on täysin lamaantunut.

 

Miksi elokuvakerho?

Elokuvakerhoja on tänä päivänä maassamme kolmisenkymmentä, mikä on huomattavan vähän verrattuna menneiden vuosikymmenten määriin. Nykyiset kerhot eivät juurikaan esitä klassikkoelokuvia, vaan näyttävät uudempaa, hieman harvinaisempaa elokuvaa. Yksi syy on tietysti Suomen Elokuva-arkisto, joka huolehtii klassikoiden esittelystä maassamme. Mutta onko elokuvahistorian merkkiteosten esittäminen SEA:n yksinoikeus? Tarvitaanko sen ohella Renoiriin, Wellesiin, Fulleriin, Murnauhun ja muihin kuolemattomiin klassikoihin erikoistunutta kerhoa? Jörn Donner kirjoitti asiasta vuoden 1956 Studiossa:

"Herää kysymys, että tarvitaanko kerhoja, jos paikkakunnalla on joku erikoistunut teatteri. Vastaus on tietenkin: tarvitaan, sillä elokuvakerhon ainoa merkitys ei suinkaan ole siinä, että se esittää harvinaisia elokuvia. Elokuvakerho aikaansaa määrätyn mielipiteen, se on aktiivinen, toimiva yhteisö, jota yhdistää rakkaus elokuvaan toisella tavalla kuin satunnaista elokuvateatteriyleisöä."

teksti: Pauli Jokinen (varapuheenjohtaja, Arkadin ry., 2003)

Kirjoitus perustuu seuraaviin lähteisiin:
Kari Uusitalo: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet, 1965
Matti Soramäki: Kuvia elokuvakerhojen ja elokuvakerholiikkeen vuosikymmenistä, 1986
Bengt Pihlström: Umpikuja, Studio 1958
Hans Kutter: Projektio, Studio 1955
Risto Hannula: Filmikerhon perustaminen ja tehtävät, Studio
Jörn Donner: Elokuvakulttuurin puolesta, Studio 1958

 

© 2003 Copyright Film-O-Holic
- kaikki oikeudet pidätetään -


[pääsivu] [ensi-illat] [videot] [palsta] [wider screen]

www.Film-O-Holic.com