American Psycho / Amerikan Psyko

Die, die, die my darling

Bret Easton Ellisin ensimmäinen kirja Alta nollan (Less Than Zero, 1984) kertoi nuorten ja rikkaiden kalifornialaisten pinnallisesta kiiltoelämästä kalliiden autojen, korskeitten kokkareitten, kokaiinin, kemikaalien ja seksin henkisesti tyhjässä maailmassa. Kirjan vieraantunut pintamaailma oli tyly ja kyyninen. Kirjailija jatkoi pintakiiltokuvaustaan vuonna 1987 romaanilla Rules of Attraction. Toiset pitivät Ellisin tyylistä, toiset taas haukkuivat kynäniekan lahjattomuuden ja kaupallisuuden pohjamutiin. Kolmannella romaanillaan Ellis lunasti lopulta paikkansa median parrasvaloissa. American Psycho (1991) räjäytti pankin, ihmisten sietokykyjä ja paljon muutakin. Esikoisteoksen tylyys ja kyynisyys olivat jalostuneet äärimmäiseksi nihilismiksi, sietämättömäksi sadismiksi ja ahdistuneeksi aggressioksi.

American Psycho kuppasi nousukauden paisunutta suonta suurin surmin. Laman jälkeen ja uuden nousukauden ja materialismin myötä Ellisin kirjan satiirisuus tunnustetaan nykyään paljon laajemmin eikä enää juututa sen etoviin yksityiskohtiin. Ehkä vallitsevan osakehuuman humalassa pitäisikin miettiä, että miksi perimmäinen motivaatio ja empatia tuntuvat totaalisesti puuttuvan, kuten American Psychon juppipankkiirin, Richard Batemanin, henkistä tyhjyyttä ammottavasta, rumasta maailmasta. Äärikokemuksia haetaan jatkuvasti lisää, osakemiljonäärejä syntyy kuin tyhjästä, pieni ja kaunis ei kiihkokulutuksen pyörteissä tyydytä – mitä seuraavaksi? Mitä tehdä silloin, kun huomaamme oman vieraantuneen kieroutuneisuutemme? Käyttäydymmekö kuten vapaa-aikanaan huvikseen niin naisia kuin miehiäkin, tuttuja ja tuntemattomia listivä ja silpova Bateman? Emmekä edes halua tehdä sille mitään. Pelkäämmekö sitä, että kiiltopinnan alla ei olekaan ihmistä eikä sielua? Ei pahuuttakaan – vaan tyhjää...

© 2000 Lioms Gate Films Ellisin kohuromaanin filmaamista suunniteltiin vuosikausia skenaarioitten, ohjaajien ja näyttelijöitten vaihtuessa tasaiseen tahtiin. Vaikeuksia tuottivat etenkin kirjan roisit pornokohtaukset ja yksityiskohtaisesti kerrotut väkivallanteot. Filmiväki pelkäsi kirjan aiheuttamaa metakkaa niin lehdistön kuin muunkin populan keskuudessa. Lopulta ohjaajan pallille päätyi feministinä tunnettu kanadalainen Mary Harron, joka oli jäänyt elokuvaväen mieleen kehutulla indie-pätkällään I Shot Andy Warhol (1996). Harron, käsikirjoittaja Guinevere Turner ja tuottajat päätyivät lopulta siistimään raskaalla kädellä kirjan väkivaltaa ja pornoa, mikä on helppo ymmärtää varsinkin Hollywoodin nykyistä liberaalia "kaiken täytyy olla ihan kivaa" -leperöintiä vasten.

Ei ole kovin suuri yllätys, että Harronia on kiinnostanut Patrick Bateman miehisen alennustilan henkilöitymänä. Ja tässä on menty aidan alta, koska jo kirja vetää teeman suhteen viivan niin kauas, että riittämiin siinä. Tyhjyyden nihilistisenä testamenttina elokuva ei pärjää kirjoitetulle sanalle, vaikka satiiria onkin kovasti yritetty myös filmille. Selvä epäröinti on kuitenkin pakottanut kuivuttaviin kompromisseihin kirjan kylmäverisesti maanisen mehukkuuden hinnalla. Myös ohjaus ontuu, kun vuorovaikutus oireellisen pintaelämän ja sen sairaan kääntöpuolen välille jää kehittymättä. Ohjaajan selvästi yleiselläkin tasolla tavoittelema mustanpuhuva, absurdi satiiri ei yllä yhteiskunnallisiin puitteisiin, vaan jää lähinnä irrallisiksi kommenteiksi huippuunsa trimmatun narsistisesta kehon ja mielen roisista itsekkyydestä.

© 2000 Lioms Gate Films Ahneen talouspolitiikan kasvatin luonnekuvan sairaskertomuksena Amerikan Psyko toki toimii, vaikkakin tukahdutettuna. Kultivoitunut teeskentely kuuluu edelleen monen itseään muita parempana pitävän pyrkyrin käytösoppaaseen, joka manaa pois säälin ja katumuksen ylistäen inhimillistä välinpitämättömyyttä ja mammonaa viimeisenä mittatikkuna. Mutta kun ei kunnioita kanssaeläjien ihmisarvoa, niin paha sitä on silloin murhamiestäkään tuomita. Kun on, kuten Bateman, itselleenkin abstraktio. Eikä vauras joutilaisuus ole ihmiselle hyväksi. Siitähän kirjoitti jo Markiisi De Sade.

DVD / kuva: 16:9 Anamorfinen Widescreen 2.35:1 Letterbox; ääni: Dolby Digital 5.1 ja Dolby Surround 2.0; tekstitetty (elokuvaa ei voi katsoa ilman tekstitystä); special features: viisi poistettua kohtausta ja trailer.

ks. ensi-illat:
- Parempi tehdä murha kuin ei mitään
- One two three, silmät kii, Patrick näyttää käyntikorttii!