Umur

Myytin tuolla puolen

Näyttelijänä paremmin tunnetun Kai Lehtisen esikoisohjaus Umur ei kaupallisille kuville kumartele eikä yleisömassoille mielistele. Silti kyseessä ei ole jäykkä taidepläjäys, vaan intuition varaan rakentunut kertomus tunteista kaukana melodramaattisen ummetuksen tuskista. Ohjaajan aluevaltauksen tehneelle Lehtiselle kokonaisuus ei ole ollut täydellisesti hallinnassa, mutta tarinaan taiottu sielu on jotain hyvin harvinaista ja kaunista koko elokuvarintamalla.

© 2002 Fantasiafilmi Miehet tekevät rakkaudesta kertovia elokuvia harvoin, liian harvoin. Umur on selkeästi miehinen elokuva, mutta ei perinteisessä fyysisen maskuliinisuuden käsityksessä. Umurissa miehisyys on se yksinkertainen emotionaalinen tila, jossa mies rakastaa ja keskustelee. Silloin ei turhia selitellä eikä dramatisoida, vaan katsotaan äiti luontoa silmiin ja otetaan rakkautta kädestä kiinni, oli se vierellä tai jossain hyvin kaukana. Luonnon viisautta kokemattomalle kyseessä on vain ikiaikainen myytti suomalaisesta miehestä, mutta ne näkevät, jotka ovat astuneet yli rajan ja koskettaneet elämän lähdettä kaukana siellä missä myytti on syntynyt.

© 2002 Fantasiafilmi Tarinassa rajavartija rakastuu naiseen ja nimeää hänet Umuriksi. Miehellä on vain yksi rakkaus ja sielu, jotka rakentuvat naisen, koiran ja luonnon kolminaisuudesta. Täydellinen eheys on vasta, kun kaikki kolme ovat samassa syleilyssä. Rakkaus ei ole helppoa ja tunteet näkyvät – sen varassa lepää koko elokuva. Tunteita tulkitsevat, tai paremmin ilmaistuna luovat Heikki Rantanen, Minna Turunen ja Muksu alias Pöhkö sekä Lapin luonto. Maisemilla ei mässäillä eikä ihmiskohtaloilla surkutella, siksi elokuva onkin harvinaisen aito, uskottava ja koskettava. Elämässäkin vuoristoratana vellovat tunteet rakentuvat Umurissa pienistä asioista, aivan kuten Lampelan Joessakin.

© 2002 Fantasiafilmi Ohjaaja itse on todennut elokuvansa kehittyneen tekemisen myötä. Se näkyy myös lopputuloksessa. Elokuvassa saavutetut hetket ovat ainutlaatuisia, mutta niiden kokoava elokuvallistaminen on ollut vajavaista ja kerronnassa on katkoksia. Umuria on kuvattu mahdollisuuksien mukaan kronologisessa järjestyksessä ja niinpä elokuva paranee ja syvenee loppua kohden huomattavasti. Alun etsivälle haparoinnille antaakin anteeksi, sillä voimallinen loppu valtaa vakaasti mielen. Elämänkin alussa haparoidaan, jotta vanhana voidaan olla vakaita.

Vahvan näkemyksen omaava persoonallinen elokuva vailla tekotaiteellisia turhuuksia ja trendien nöyristelyjä on kaikkine puutteineenkin väkevä näyttö katsojaluvuista kilpaa juoksevien kotimaisten sarjassa.