Umur

Katsomisen arvoinen uni

Rakastuneet parit usein kertovat, että nähdessään toisensa he eivät nähneet mitään muuta, koko tila tuntui valaistuvan ja pyörivän vain toisen ihmisen ympärillä. Elämään tulee valo – mutta samalla myös kaipaus ja suru. Taju siitä, että jotain puuttuu, jos on poissa toisen luota.

Kai Lehtisen Umur on rakkaustarina, hyvin tyypillinen sellainen. Poika (Heikki Rantanen) näkee tytön (Minna Turunen) ja rakastuu. Näennäisesti sattumalta he tapaavat uudestaan ja uudestaan. Poika nimeää tytön Umuriksi. Alkaa kaipauksen ja täyttymyksen piirileikki, johon Poika suhtautuu ulkoisesti lähes stoalaisen tyynesti. Mitäpä sitä luonnon asioiden kanssa kiirehtimään, kyllä kaikki järjestyy.

Kuinka kauan Pojan ja Umurin suhde kestää, on pikemminkin metafyysinen, kuin kronologinen kysymys. Koska ihminen on keksinyt ajan, on hänellä myös valta muuttaa se mieleisekseen. Vähän kuten elokuvankin perusolemukseen kuuluu.

Kuolema, kaiken loppu, on läsnä koko ajan valkoisen tunturipöllön hahmossa ja siitä rakentuu elokuvan herkkää onnen tasapainoa häiritsevä elementti, elämän ja päiväunen vastakohta. Samalla se määrittää unen kiihkeyttä. Mitä lähemmäksi pöllö tulee, sitä nopeammin on elettävä ja uneksittava, että kaiken katsomisen arvoisen ehtisi nähdä.

Umurista löytyvät lähes kaikki Lappi-mystiikkaa rakentavat kliseet: porot, saksalaiset turistit, tuhoon tuomitut lomakylähankkeet, välimatkat, viina, uskonto ja luonnon läheisyys. Mikä tekee Umurista enemmän kuin matkailumainoksen, on sen tapa normalisoida nämä ilmiöt. Jostain totuuden aihiosta kliseetkin syntyvät, miksi ei siis pohjoissuomalaisten ihmisten arkipäivästä.

Voice-over on keinona ratkaisu, joka toimii Umurissa kuin tauti. Itsekseen lausutut ajatukset sekä runot ja kirjeet, joita toinen ei koskaan saa, lomittuvat elokuvan ajattomaan tunnelmaan. Voice-over harvoin selittää, se on osa hienosti toteutettua ääniraitaa, jossa rumpu, joikaus ja akustinen kitara sulautuvat yhteen kuvan ja tarinan kanssa.

© 2002 Fantasiafilmi Heikki Rantanen ja Minna Turunen tekevät loistotyötä. He ovat yhdessä silloinkin, kun ovat erillään. Vastanäyttelijä on läsnä toisen silmissä ja eleissä, poissaolevassa ja hitaasti liikehtivässä olemuksessa. Myös Umurin isää esittävän Juhani Niemelän roolityö jää mieleen elävänä ja todenmukaisena. Isän ja tyttären suhde on lähes sanaton, mutta silti vahva ja täynnä rakkautta. Paljoa ei ymmärtämiseen tarvita, yksi katse riittää.

Umur on runo, ja kirjoitetun runon tavoin on tämäkin elokuva täynnä toistoa, kuvia, lyhyitä sanoja ja lauseita, jotka eivät oikeastaan sano mitään. Umur on vahvaa tunnetta, rakkautta ja kaipausta sekaisin. Ja kuten tunteet usein, on Umurin ydin järjellisen arkikielen ulottumattomissa. Rakkautta ei voi selittää, mutta Umur tekee sen minkä voi, antaa sille elokuvallisen ulkoasun. Jotain tästä elokuvasta jää katsojaan – pysyvästi.