Sokkotanssi

Karhea lapsuuskuvaus

Kritiikkejä rustaavan kirjoittajan pitäisi kai olla objektiivinen, mutta on tunnustettava, että ennakko-odotukseni Matti Ijäksen uudesta elokuvasta olivat korkealla. Myönnän auliisti kuuluvani Ijäksen ihailijakaartiin. Ohjaajan parhaat tv-elokuvat, Katsastus, Lahja ja Pala valkoista marmoria, ovat olleet huikean tarkkanäköisiä kuvauksia suomalaisesta elämästä. Hänen pitkät elokuvansa ovat sen sijaan menestyneet valitettavan heikosti, ja toivottavaa olisi, että Sokkotanssi keräisi sellaisen yleisömäärän, että miehen arvo suomalaisen elokuvan eturivin näkijänä ja tekijänä kunnolla noteerattaisiin. Sokkotanssi on nimittäin liikuttava, hauska ja – tietysti – hyvin suomalainen elokuva.

Sokkotanssi jatkaa suurten suomalaisten lapsuus- ja nuoruuskuvausten sarjaa. Se kuvaa kahden 9-vuotiaan pojan, Jontin (Walter Gröhn) ja Länkin (Mikko Vanhala) rikkonaista lapsuutta pienessä merenrantakaupungissa 1960-luvun alun Suomessa. Molemmat pojat etsivät tahoillaan isäänsä. Länki ei ole isäänsä nähnytkään, kun taas Jontin isä (Martti Suosalo) on kiinnostuneempi vieraissa juoksemisesta kuin pojan kasvattamisesta. Länki katselee lähteviä laivoja ja haaveilee merille lähtemisestä, Jontille tärkeintä on kontaktin saaminen isään. Sokkotanssi käsittelee siis monia vaikeita asioita: perheiden hajoamista, nuorison väkivaltaisuutta ja vanhempana olemisen vastuuta.

Ohjaaja on onnistunut loistavasti lapsinäyttelijöiden valinnassa ja koulimisessa roolin vaativiin mittoihin. Hahmoissa on herkkyyttä, mutta liiallinen sentimentaalisuus on silti vältetty. Poikien ympärille onkin sitten rakennettu hyvin ijäsmäinen rehevien tyyppien kokoelma: Vesa-Matti Loirin esittämä äksy pultsari, Pirkka-Pekka Peteliuksen hiuksilla taiteileva casanova ja Sulevi Peltolan arvovaltansa menettävä rehtori. Heissä kaikissa, ja varsinkin Martti Suosalon jurosti tulkitsemassa isässä, on ristiriitoja ja syvyyttä.

Rujoa nostalgiaa

Filmiryhmä on pystynyt hämmästyttävällä tavalla kaivamaan 60-luvun alun suomalaisen ympäristön. Ijäksen tapa kuvata menneisyyttä poikkeaa silti olennaisesti joka tuutista pursuavasta nostalgiaboomista. Rehvakkaat tukkijätkät ja rennot kulkurit muistuttavat urbaanissa ympäristössä kasvaneille, mutta agraarisia juuriaan kaiholla kaipaaville nykysuomalaisille siitä, kuinka paljon paremmin ennen asiat olivat. Ja kuinka paljon aidompi Suomi oli silloin joskus, silloin kun Nokia valmisti kumisaappaita eikä kännyköitä. Mutta oliko elämä 1960-luvun alussa yhtään sen "kauniimpaa" kuin nykyään?

Sokkotanssi kertoo takapihojen Suomesta, maailmasta, jossa tunteiden ilmaiseminen ottaa lujemmalle kuin raskainkaan työnteko. Myös siinä maailmassa on avioeroja, syrjäytyneitä ja rakkautta vaille jääneitä ihmisiä. Sokkotanssin maisemat eivät ole pastellinvärisiä. Elämän karheutta ei ole siivilöity pois, mutta toisaalta menneisyyden todenmukainen kuvaaminen ei tarkoita sitä, että elokuva uppoaisi sosiaalisen realismin uuvuttavan raskaisiin syövereihin. Sokkotanssi liikkuu naurun ja kyynelten rajamailla ja käsittelee kipeitä kokemuksia toisaalta viileän toteavasti, toisaalta suurenmoisella lämmöllä ja ymmärryksellä.

Matti Ijäs kuuluu niihin harvalukuisiin tekijöihin kansallisessa – ja tekisi mieleni sanoa myös kansainvälisessä – elokuvassa, joilla on kyky yhdistää sulavasti tragediaa ja komediaa. Kamera taltioi suomalaista sielunmaisemaa tarkemmin kuin sosiologin kynä. Ijäkseltä löytyy syvällistä elämän ymmärtämistä, jotain sellaista, joka on hyvää vauhtia häviämässä ärsykkeitä tulvivassa mediakulttuurissa. Federico Fellini ja Mikko Niskanen antaisivat Sokkotanssille aplodit elokuvaohjaajien taivaassa.