Sibelius

Sibeliuksen näköinen mies

Ohjaaja Timo Koivusalon valinta uusimman muusikkoelämäkertaelokuvansa keskushenkilöksi tuntui ensi kuulemalta yllättävältä. Tarkemmin ajatellen päätyminen suomalaisen kulttuurielämän symboliksi nostettuun hahmoon on kuitenkin uskottava. Jos Koivusalon aiemmat elokuvat Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta sekä Irwin Goodmanista tulkitaan osaksi suomalaisuuden puolustusta ja uudelleenmäärittelyä globalisaatiokehityksen taistoissa, niin kukapa muu kuin järeä kalevalainen uros Jean Sibelius sopisi talvisodan hengessä paremmin tämän joukon kärkeen.

© 2003 Artista Filmi Oy Sibelius on korkeakulttuurisista hahmoista suomalaisuuden symboliksi hyväksytty parhaiten myös Rautavaaraa ja Irwiniä kuuntelevien kansanjoukkojen keskuudessa ja Sibelius pyrki vaikuttamaan poliittisesti kulttuurin alueelta omana aikanaan, jolloin myös mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen olivat kaventuneet. Lisäksi hän on Hämeenlinnan suuria poikia Irwinin ja Vexi Salmen tapaan. Vaikka urheilukilpailuissa Suomen voittaessa edelleen soitetaankin Paciuksen saksalainen juomalaulu, ei kukaan suomalainen ole voinut välttyä kuulemasta Sibeliuksen tuotannosta ainakin Finlandia-hymniä.

© 2003 Artista Filmi Oy Elokuva keskittyy Jean Sibeliuksen (Martti Suosalo, Heikki Nousiainen) uran lisäksi Sibeliuksen ja Aino Järnefeltin (Miina Turunen, Seela Sella) suhteeseen ja avioliittoon. Vaikka henkilöhahmoina elokuvassa on myös joukko Sibeliuksen ikäpolveen kuuluneita Suomen kultakauden taiteilijahahmoja kuten säveltäjälanko Armas Järnefelt (Tapani Kalliomäki), kilpakosijakirjailija Juhani Aho (Konsta Hannonen) ja maalariystävä Axel Gallen-Kallela (Jarmo Mäkinen) sekä tietysti hiukan nuorempi Eino Leino (Kari Hietalahti), on Timo Koivusalo jättänyt käyttämättä mahdollisuudet edellisten elokuviensa tapaiseen keskittymiseen miesten välisiin suhteisiin. Vain suhde Vesa Vierikon vaikuttavasti esittämään, aiempaan ikäpolveen kuuluneeseen kapellimestari Robert Kajanukseen saa syvemmän käsittelyn, mutta pääosaan ei sekään nouse. Kansallisromanttisen sävellyssuunnan Suomen ensimmäisiin edustajiin kuuluneesta Kajanuksesta tulee Sibeliuksen maineen tärkein nostaja maailmalla. Kajanuksessa on Koivusalon elokuvassaan esittämän nerouskäsityksen mukaan miestä olla jäämättä salieriksi, hän lopettaa säveltämisen kokonaan Sibeliuksen kykyjen puhjettua kukoistukseensa.

© 2003 Artista Filmi Oy Jeanin ja Ainon suhdetta ohjaaja kuvaa kankeahkolla tavalla, josta huomaa, että hän ei ole omimmallaan alueella. Koivusalo hylkää myös mahdollisuudet tarinan melodramaattiseen painottamiseen. Kolmiodraama jätetään viitteelliseksi ja pariskunnan suhteen kehittyminen seurataan Ainon ja Jeanin ääneen luetusta kirjeenvaihdosta ajalta, jolloin pariskunta oli pitkän fyysisen etäisyyden päässä toisistaan, Jean opiskelemassa Berliinissä ja Aino Suomessa. Ratkaisu on epäromanttinen, mutta Koivusalon sentimentaalista ohjaajanlaatua sen sijaan hyvin ilmaiseva. Koivusalon aiempia elämäkertaelokuvia on arvosteltu episodimaisesta rakenteesta ja dramaattisten kaarten puutteesta. Arvostelut ovat ohjaajaa ilmeisesti kirpaisseet, koska hän vastaa Sibeliuksen suulla niihin elokuvassaan. Pahahan oikeasti elettyä ihmiselämää minkään runousopin kaavoihin on tietysti sovittaakaan, mutta Koivusalon elokuvansa rakenteen tueksi sijoittamat kohtaukset pariskunnan vanhuudenpäivistä eivät elokuvaa eheytä, pikemminkin päinvastoin.

Koivusalo ja Suosalo pyrkivät elokuvassaan selvästi tuomaan esille ihmistä suurmiehen takaa. Tehtävä osoittautuu vaikeaksi, osaksi ongelmana on Koivusalon jähmeä ohjaustyyli, osaksi tietysti Sibeliuksen vuosikymmenten saatossa kivettynyt julkinen kuva. Elokuva näyttää Sibeliuksen raha-asioissa toivottomana perinteisenä boheemina, myös viina maistuu hänelle usein liiankin hyvin. Molemmat seikat ovat kuitenkin yleisesti tunnettuja, sen sijaan sukellus Sibeliuksen luomisen tuskaan on ollut vaikeampi esittää Koivusalon tyylillä, joka pyrkii tekemään kohteestaan näköispatsaan koko kansalle, ei urkupilliveistosta taideyleisölle. Koivusalon Sibelius muistuttaakin Neuvostoliitossa 1950-luvun alussa tehtyjä kylmän sodan patrioottisia säveltäjäelämäkertaelokuvia Musorgski (1950), Rimski-Korsakov (1952) ja Glinka (1952) enemmän kuin vaikkapa Milos Formanin Amadeusta (1984), joka kuvaa säveltäjän ja hänen yhteiskuntansa välistä ristiriitaa.

Koivusalon elokuvan aiheeksi veikkailtiin ennen tietoa Sibeliuksesta Olavi Virtaa. Arvailu seuraavasta on yhtä vaikeaa, kun Koivusalolla on käytössään Martti Suosalon kaltainen muuntautumiskykyinen näyttelijä, joka varmasti selviytyisi niin Virtana kuin vaikkapa Spede Pasasena. Kummaltakin hahmolta puuttuu kuitenkin Koivusalon perustarinaan kuuluva loppuun asti jaksava äitimäinen puoliso. Sibeliuksen puolena on myös hänen yhteiskunnallisen arvostuksensa tuoma noste Pekko-elokuvista ohjaajanuransa aloittaneelle tekijälle. Sibeliuksesta on vaikea mennä enää arvostusasteikossa ylöspäin, tosin kaikki suohon laulavasta Väinämöisestä on tarjolla valkokankaalla vain 1950-luvun venäläisväritteinen YYA-näkemys.