The Real McCoy

Andy ei räjäytä likaa pois

Kesän Muumio-rieha jatkuu tällä kertaa kotimaisen kylkiäisen voimin. Autokauppiaan näköisen Pekka Lehdon ohjaama The Real McCoy (1998) on ns. puolidokumentti tästä kadonneiden lasten kammoamasta Hammaspeikosta. Vaikka psykedelian valkokauluskeisari Pekka Lehto onkin keventänyt katsojien taakkaa "tekotaiteellisen paskan" estetiikalla ja Poliisi-tv:n tasoisella dramaturgialla, iskee todellisuus vasten kasvoja liian rajusti (semminkin kun Herra Huu oli "elävänä" läsnä lehdistötilaisuudessa). On siinä kova homma häivyttää faktan ja fiktion eroa, kun ihmiset ovat OIKEASTI noin saatanan tyhmiä. Kuka ostaisi Pekalta (opiaattitehtaan jätesilppurina) käytetyn Andyn?

Real McCoy yrittää kuvittaa Andyn elämää sekä ulko- että sisäpuolelta. Ohjaajan dokumentaarisempi silmä on taltioinut herkkävaistoisesti mm. ne unohtumattomat hetket, kun Andy snarkkaa Töölöössä täys rääbiksenä, vetää zäpän, spyttaa sängelle ja skulaa skebasoolon vittu far out. Astetta katu-uskomattomampaan suuntaan viittavat Andyn skitsahtaminen jouluostoksilla, seikkailut Intiassa Shivan ja Chivas Regalin suojeluksessa, elämä kärpäsenä ja apostoli Pietarin avainten varastaminen.

Keskeinen kuvio Real McCoyssa on Andyn ja Angela Nicolettin parisuhdedraama, vaikkei aiheesta tieteenkään mitään järkevää saada irti. Luultavasti vain Amerikka voi tuottaa yhtä tyhjäpäisiä naisia. Yllättävän huonosti sitä paitsi Angela näyttelee ollakseen teatterialan ammattilaisia. Comebackilla rahastavat liikemiehet Pelle Miljonääri, Remu Aaltonen ja "Isohynä" Lindholm hengailevat niinikään Andyn vanavedessä. Andy on heistä ainoa, jota liikelounaat eivät ole pahemmin pönäköittäneet.

Olen erilainen kuori

Real McCoy on köyhän nistin Spinal Tap. Parissakymmenessä vuodessa ei ole tapahtunut muuta kuin rock-tähtien/tähteiden kliseearsenaalin joltinenkin karttuminen. Intiaan lähdetään mietiskelemään tasan yhtä syvällisinä kuin Beatles, Iggy Popilta napataan muutama maneeri ynnä heroiiniaddiktio, ja 80-luvun irkkumuodille pysytään niin uskollisina, ettei edes peruukkia voi vaihtaa puhtaaseen.

The Real McCoy - © 1998 Kino Finlandia Antti ja Pekka tappelevat kumpikin tahattoman sit down –komiikan mestaruudesta. Kumpi on kornimpi: ikääntyvä rokkivaris, jonka karman laki pakottaa toistamaan kaikki viidenkymmenen edeltäjänsä puhkihinkkaamat kliseet, vai keski-ikäinen ja -luokkainen punaniska, joka haluaa "ymmärtää" ja "kunnioittaa" kyseistä kehäraakkia, koskei näitä kliseitä tunnista? Jos minulta kysytään, valitsen jälkimmäisen. Olisi sentään luullut, että jopa Andy tajuaisi elokuvan falskiuden ja sanoutuisi siitä irti. Mutta ei. Jäähyväiset arvostelukyvylle taidettiin toivottaa jo Hanoi Rocksin aikaan.

Andyn oma jäähyväisrepliikki, jonka hän lausui pudotessaan parvekkeelta, on merkitty aikakirjoihin. Tähän on hyvä lopettaa: "Mä lipeen nyt, good bye."

ks. Pekka Lehdon ja Andy McCoyn haastattelu Päivänkakkara hatussa
sekä Hanoi Rocks ja tämä päivä