Minä ja Morrison / Me and Morrison

Peikkopariskunnan hörhöseikkailu

Kata Kärkkäisen samannimiseen romaaniin perustuva elokuva Minä ja Morrison kertoo parikymppisestä Millasta (Irina Björklund), jonka asiat eivät ole oikein järjestyksessä. Hän inhoaa työtään siivoojana ja ryyppää rankasti vaikka yksinään aina kun vain voi. Vuokranmaksukaan ei Millaa pahemmin kiinnosta, vaikka ulkomaalainen mallintöitä tekevä kämppis muistuttaa asiasta jatkuvasti. Milla on kämppiksineen baarissa, kun hän tapaa Akin (Samuli Edelmann) ja päätyy tämän luokse yöksi. Akilla on ala-astetta käyvä pieni poika ja kolmikko alkaa leikkiä kotia.

© 2001 Solar Films Tosin tässä perheessä poltetaan aika paljon pilveä ja isä ja "äitipuoli" kikattelevat tämän tästä hysteerisesti kyyneleet silmissä. Milla luottaa Akiin eikä aluksi tajua, millaiseen umpikujaan Akin elämä on vääjäämättä ajautumassa. Tarina on traaginen, mutta se loppuu eräänlaiseen loppukevennykseen. Katsojalle jää sellainen vaikutelma, että Akin kanssa eletty aika oli Millalle "eräs päättynyt elämänvaihe". Vaikkei se aivan selväksi tulekaan, niin elokuva on ilmeisesti osittain aiottu Millan kehityskertomukseksi.

Minä ja Morrison -elokuvan ehkä parasta antia on sen karheanraikas tunnelma, jota hyvin valittu soundtrack tukee. Edelmann ja Björklund ovat alastikin kauniita ihmisiä ja heidän arkirealistisella tavalla runollista painimistaan katselee ihan mielellään. Moni nainen varmasti arvostaa Edelmannin äijämäistä hahmoa, jonka ympärillä Björklund poukkoilee kuin kumipallo. Pariskunnan välillä on ajoittain havaittavissa hienoa fyysistä energiaa.

© 2001 Solar Films Elokuvan ongelmat piilevät mm. henkilöhahmojen ja tarinan epäjohdonmukaisuudessa. Björklundin Millassa on Duracell-pupumaista poukkoilevaa energiaa, kun taas Aki on liikkeissään tasaisempi. On jollakin tapaa epäuskottavaa, että Milla hilluu ison osan elokuvasta aikamoisessa tuiterissa ilman, että Aki missään vaiheessa kunnolla ojentaa tai kurittaa tätä. Jutun tekee erityisen epäuskottavaksi se, että Milla on niin täysin tillin tallin sellaisissa tilanteissa, joissa Akilla on erittäin vakavat paikat käsillä mm. Tallinnan huumekuvioissa. Ihan tavallinenkin kesy ihminen nimittäin huutaisi Millalle, että turpa kiinni, joten tuntuu todella oudolta, ettei Aki nyrkkeilevänä äijänä lyö tai edes kovistele Millaa niin kuin olettaisi. Toisaalta Milla on ihmeen tyyni joissakin niistä kohdista, joissa hän kokee todellisia järkytyksiä.

Elokuvan asetelmaa on surkea katsoa: sen "aikuisilta" eli Akilta ja Millalta on suurimman osan aikaa mopo kaukana käsien ulottumattomissa, kun taas Akin pellavapäinen poika on totisella tavalla pikkuvanha lapsi. Pojassa on juuri sellaisia pikkuaikuisen tunnuspiirteitä, joita on joskus vaikkapa alkoholistien lapsilla, jotka joutuvat jatkuvasti hyysäämään ja häpeämään vanhempiaan. Tämä lienee ensimmäisiä kertoja suomalaisen elokuvan historiassa, kun näin pieni poika joutuu keskelle huumesotkuja.