Mies vailla menneisyyttä

Toipilas

Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on Kaurismäen Suomi-trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Kauas pilvet karkaavat käsitteli työttömyyttä kun taas toinen osa kertoo miehestä (Markku Peltola), joka kolkataan ja ryöstetään Helsinkiläisessä puistossa. Vaikka nimensä unohtanut mies julistetaan sairaalassa kuolleeksi, hän kuitenkin "nousee kuolleista" ja toipuu. Elokuvan mies harhailee muiden asunnottomien ja osattomien keskuudessa ja yrittää selvittää omaa henkilöllisyyttään. Valtion virallisilta tahoilta ei nimettömälle miehelle heru ymmärrystä tai mitään apua, kun taas Pelastusarmeija auttaa miestä monella tapaa. Juuri Pelastusarmeijan soppatykin kalskeessa hän myös kohtaa Kati Outisen esittämän naisen.

Mies vailla menneisyyttä on ihmeen virkistävä kokemus. Se tuntuu koskettavan joitakin lihaksia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Mikä sitten tekee elokuvasta niin nautittavan? Dialogi on napakkaa, nopeaa ja salaviisasta. Siinä ei selitellä mitään turhaa eikä katsojan älynlahjoja aliarvioida missään vaiheessa. Elokuvassa on monia tilanteita, joissa olisi tavallaan loogista itkeä tai nauraa, mutta sen sijaan henkilöhahmot lausuvatkin jäykän sivulauseettomia repliikkejään aivan totisella naamalla. Näin dialogin sisältö ja muoto yhdistettynä siihen tilanteeseen jossa asiat sanotaan muodostavat hienolla tavalla dynaamisen kokonaisuuden.

Tällainen absurdi ja osin mustakin huumori piilee juuri eri elementtien välisissä näennäisissä ristiriidoissa – sanojen ja tilanteiden väliin jää paljonpuhuvia aukkoja, jotka jäävät katsojan täytettäväksi. Kaurismäki onkin varsinainen mestari understatementin käytössä, mutta hänen understatementinsa ei ole kyynistä kuten monilla muilla vastaavaa keinoa käyttävillä, vaan nimenomaan lempeää. Tunteetkin väreilevät rakkauskohtauksissa aivan eri lailla kun dialogi on hillittyä, totista ja asiallisen muodollista, vaikka katseet ja poskien puna puhuvat ihan omaa kiihkeää kieltään. Tällaisessa asiallisessa ujoudessa on jotakin äärettömän herkkää, viehättävää ja hymyilyttävää.

© 2002 Sputnik Oy Siinä missä vaikkapa perusamerikkalaisessa elokuvassa henkilöhahmot usein päivittelevät, että onpas hassu tilanne ja lypsävät huumorin lehmän täysin tyhjiin aina kun vain suinkin voivat, Kaurismäki jättää hienolla tavalla ilmatilaa katsojan reaktioille. Harvalla on pokkaa tai itseluottamusta kirjoittaa tällaista loistavalla tavalla "ilmaan ripustettua" dialogia, jolle on jätetty niin hyvin tilaa resonoida. Uskon elokuvan saavan hyvän vastaanoton vaikkapa Ranskassa, jossa absurdilla teatterilla on pitkät perinteet. Elokuvan huumori tuokin välillä mieleen Ionescon ja Beckettin viritelmät, vaikka se onkin hyvin tunnistettavaa Aki Kaurismäkeä. Myös dialogin selkeä ja painokas vuorojen ottamisen rytmi tuo oman lisänsä. Oma vitsinsä on myös siinä kohtauksessa, jossa Matti Wuori nimettömän miehen puolustusasianajajana laulaa poliisiaseman virkamiehen suohon pitkillä lakipykälälurituksillaan.

Mies vailla menneisyyttä herättää katsojassa empatian ja säälinkin tunteita. Juuri siksi sen katsominen tuntuu niin puhdistavalta kokemukselta. Muistin menetyksen, kuoleman ja uudelleen syntymisen läpikäynyt mies saa aloittaa elämänsä uudelta puhtaalta pöydältä, hiukan jopa jalostuneenakin. Vaikka varsinkin oman nimen ja ammatin unohtaminen tuottavat miehelle paljon harmia, saa katsoja nähdä myös unohtaminen siunauksellisen puolen. Tämä on myös elokuva anteeksiantamuksesta, rakkaudesta ja toivosta. Tunteellista tunnelmaa tukevat kautta linjan hienot musiikkivalinnat, jotka vaihtelevat hengellisistä lauluista tangon ja bluesin kautta jopa japanilaiseen iskelmään. Erityisesti jää mieleen Annikki Tähden tulkinta Muistatko Monrepos'n –kappaleesta.

Elokuvan visuaalinen maailma on välillä hyvinkin runollinen. Jotkut asetelmista muistuttavat mieliin joitakin suomalaisen maalaustaiteen klassikkoaiheita. Erityisesti kohta, jossa kaksi vesikanisteria riu'ussa kantavaa pellavapäistä poikaa löytää nimettömän miehen rannalta, tuo välittömästi mieleen Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin. Kun poikien äiti myöhemmin ruokkii toipilasta yksinkertaisella keitollaan, ei katsoja voi olla muistamatta niitä hoivaamisen kuvia, joita on maalattu metsäpirttien asukkaista, vaikka kyseinen kohtaus onkin tässä siirretty kontin sisälle. Erityisen hienoa on katsoa sivuosiin löydettyä karheaa ja elämää nähnyttä kansallisgalleriaa eli tavallisuudessaan huiman persoonallisen näköisiä ajan ja kokemusten rypyttämiä ihmisiä.

Kokonaisuutena elokuvasta tulee mieleen orkesteriteos, jonka viritykset ja suuret kaaret kantavat ja jossa herkulliset riitasoinnutkin ovat harkittuja. Se on sekä kuvallisesti, musiikillisesti että verbaalisesti rytmitajuisten tekijöiden työtä. Mies ilman menneisyyttä on omassa lajissaan huippuhyvä elokuva – eikä se ole vain elokuva vaan myös runo.