|
|
MIES VAILLA MENNEISYYTTÄ
Ensi-ilta: 01.03.2002 (11 kopiota) |
|
Mies etsii aikaansa Yöllä, saapuu mies junalla kaupunkiin. Levähtää hän puistotiellä, nukahtaa penkille. Pesäpallomailan isku takaraivoon. Omaisuus viedään. Ja hän makaa sairaalassa. Sydämensykkeet hiipuvat. Kuolleeksikin todetaan. Mutta kääreliinoihin verhottu, liikkumaton mies tuo pian nousee, katsoo peiliin ja kävelee ulos. Ajelehdittuaan hänet poimitaan merenrannasta, ruokitaan, hoidetaan kuntoon. Vironnut mies ei muista mitään. Mies vailla nimeä, vailla selitystä. Ja kuten hänen matkansa pian osoittaa, mies vailla menneisyyttä.
Vastapainona henkilöidensä rehellisyydelle, kääntää Kaurismäki, ihmiselämän ja vapauden puolustajana, kriittistä kameraa useisiin meihin elokuvan vastaanottajiin. Kaurismäen päähenkilöt löytävät onnensa, mutta olo katsojalla on yksinäinen. Mies vailla menneisyyttä edustaa ohjaajansa tinkimättömintä ja kauneinta työtä. Sen hiljaisuus ja tunteikkuus on totta.
|
Eero Tammi / © 2002 Copyright Film-O-Holic |
Linkit: |
[pääsivu] [ensi-illat] [videot] [palsta] [wider screen]
|
Vierailta näyttää ihmisille Aki
Kaurismäen elokuvamaailmat. Harva niitä löytää, kokee, elää. Elokuva Mies
vailla menneisyyttä katsoo meidän aikaamme. Se kokee sen harvinaisella
keskittyneisyydellä. Teos ei havaitse paljoa arvokkuutta kiirehtivien ihmiselämien
pinnoissa. Runsaista ihmisjoukoista ei Kaurismäki saa ehkä jälleenkään vastakaikua.
Mutta leffaa tullaan aidosti rakastamaan.
Filmin voimakenttinä toimivat
kodittomien ja muun köyhälistön asuttamat kaupungin syrjäalueet. Niillä Markku
Peltolan tunteella tulkitsema nimihenkilö joutuu aloittamaan (uuden) elämänsä.
Olennaista ei ole, että hänellä on menneisyys, vaan se, mitä hän tuntee nyt. Hän on
vaeltelija ja tulkki, kokija, tilanteeseen ja aikaan putoaja. Ohjaajalleen ominaisesti
messissä kulkevat rockbändit, hiljaiset ja absurdit dialogit sekä rakkaustarina –
pelastusarmeijan ruokajonossa soppaa tarjoilee Kati Outinen. Huumori ja tragiikka uivat
samassa lammessa.