Kuutamolla

Rakkaudesta, elokuvista ja senteistä

Tuottajien mukaan Kuutamolla-elokuva on juuri se suuren yleisön romanttinen rakkaustarina, jonka kaltaista Suomessa ei ole tehty pitkään aikaan. Elokuvan tekijät antavat mielellään ymmärtää, että Kuutamolla seuraa suorassa jatkumossa Kulkurin valssin (1941) ja Hilja, maitotytön (1953) kaltaisia klassikkoja. Vaikka 50 vuoden ajalliseen akseliin mahtuu rakkauselokuvaa jos toistakin, vuosituhannen vaihteen krapulassa halu "palata juurille" on ymmärrettävää.

© 2002 Matila & Röhr Productions Ongelmana vain on se, että kääntyminen retrospektiivisesti menneisyyteen on mahdotonta. Juuret ovat ajan hampaiden nakertamia, kadonneet tai ainakin monien ja taas monien ajallisten kerrostumien peitossa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ohjaaja Aku Louhimiehen tehdessä rakkauselokuvaa saamme nähdä urbaanien, kolmenkympin kriisissä juoksuaikaa potevien "tavallisten ihmisten" aikalaiskuvan. Ansa Ikosen ja Tauno Palon herkän viaton ja sanaton suudelma aidanseipääseen nojaten on vaihtunut hätäiseksi naimiseksi Helsingin satama-alueen edustalla, itkuisiksi yöhetkiksi ja humalaisiksi pohdinnoiksi ihmissuhteiden vaikeuksista.

Mutta näinhän sen pitääkin olla. Maaseutu on menettänyt uudet sukupolvet ja näin myös paikkansa mielekkäänä miljöönä. Kuutamolla-elokuvan ihmiset ovat hyvin toimeentulevia, tiivislihaisia ja kauniita kuosiltaan. Jos rakkaus on menettänyt viattomuutensa ja muuttunut strategioiksi ja taktikoinneiksi kumppanien välillä, niin kuka todella maksaisi kymmentä euroa samastuakseen valkokankaalla ongelmiaan märehtiviin, ajan "patinaa" myös vatsan ja reisien ympärille keränneisiin henkilöhahmoihin? Työelämän ja parisuhteen arki tuntuu liian todelliselta ilmankin…

© 2002 Matila & Röhr Productions Iiris Vaaraa (Minna Haapkylä) voisi ehkä pitää Suomen bridgetjonesina. Hän tuntuu oman elämänsä suhteen ulkopuoliselta, etsii rakkautta ja todellisia ihmisiä juuri sieltä mistä niitä ei voi löytää, televisiota ja elokuvista. Iiris janoaa rakkautta, joka olisi arjen yläpuolella. Tämä näyttääkin käyvän toteen, kun hän tapaa Markon (Peter Franzén), elokuvaohjaajan, joka vaikuttaa erehdyttävästi Siltä Oikealta. Mutta miten käy, kun arki ottaa rakastavaiset kiinni, kun ihmissuhteet ovat aina täynnä salaisuuksia ja täydellinen onni vain illuusio?

© 2002 Matila & Röhr Productions Tähän kysymykseen esittävät omat vastauksensa elokuvassa sekä ikuiset romantikot että paatuneet kyynikot. Henkilöhahmojen tyypittely tältä osin on läpinäkyvää: romanttinen Iiris tarvitsee vastinparikseen Anna-Leena Härkösen esittämän Annan, jonka neuvo ihmissuhdeongelmaiselle ystävälleen on "sä tarviit enemmän seksiä". Samassa vastakkainasettelun hengessä Iiriksen parina toimii myös elokuvan herkullisin hahmo, Pirkko Saision ilmentämä äiti, joka tekee mieheydestä taidetta. Maaseutuidylliäkin elokuvaan tuodaan – urbaanista näkökulmasta, tosin – Laura Malmivaaran ja Matti Ristisen esittämän avioparin mukana.

Elokuva käsittelee aihettaan vieraannuttamisen kautta tehden tutusta ja turvallisesta jotakin outoa, joskus pelottavaakin. Kuutamolla onnistuu tässä: rakkaus ja parisuhteet kasvattavat parissa tunnissa katsojien sydämiin ja mieliin kauniita kukkasia, mutta tuovat samalla tupaan syksyisen kylmiä tuulia, ikäviä fiiliksiä ja epämukavuuden tunteita. Se on hyvä osoitus siitä, rakkauselokuvan päähenkilöillä voi olla muitakin ongelmia kuin marenkisen hääpuvun valitseminen tai frakin pingviinihännysten rypyt. Ohjaajana Louhimies on onnistunut esittämään sen elämän perusristiriidan, jossa samat suuret tunteet voivat joskus näyttäytyä positiivisina, joskus taas negatiivisina.

© 2002 Matila & Röhr Productions Kun Levottomissa (2000) "mikään ei tuntunut miltään", niin Kuutamolla-elokuvassa kaikki tuntuu ja vähän liikaakin. Ongelmana ei siis ole tunteettomuus, vaan se, että on tunteet. Tämän elokuvan sloganiin "Rakkaus menee syvälle, seksiin riittää muutama sentti" ei yritetäkään tiivistää koko elokuvan henkeä. Totuutta tai tunnetta ei tällä kertaa etsitä pelkästään haarojen välistä, vaan toisesta ihmisestä ja sydämestä. Tälle odysseialle sopivat puitteet tarjoaa jälleen kaupunki, Helsinki – joka antaa itsensä kuvauksellisesti, niin hyvässä kuin pahassakin.

Paluuta menneisyyteen ei ehkä ole, mutta nostalgia ei ole huono asia. Kuutamolla onnistuu parhaiten nimenomaan siinä, että sen polttoaineena on tämän päivän patologia numero yksi: pyrkimys elää omaa elämää toisen, oli se sitten ihminen, kirjat tai elokuvat, kautta. Näin vieraantuminen omasta itsestä ja omien tunteiden tunnistamattomuus voivat alkaa haitata tasapainoista elämää. Louhimiehen toinen elokuva on tematiikaltaan selkeästi Levottomia kypsempi, mikä näkyy mieleenpainuvalla tavalla myös sen kerronnassa ja tunnelmassa. Jos mennyttä ei voikaan saada takaisin, sitä voi kunnioittaa omalla tavallaan.