Kuoleman kasvot

Kuoleman mysteeriä etsimässä

Kiti Luostarisen kyvyt dokumentaristina tunnetaan. Parhaiten hänet muistetaan Naisenkaaresta, joka oli yksi 1990-luvun merkittävimmistä, vaikuttavimmista ja tunnetuimmista kotimaisista dokumenteista. Tosin Luostarisen elokuvien kohdalla on mielekäämpää puhua elokuvaesseistä kuin dokumenteista. Luostarinen uskaltaa elokuvissaan pistää itsensä likoon esimerkillisellä tavalla, ehkä rohkeammin kuin kukaan toinen maassamme. Hänen elokuvansa ovat äärimmäisyyksien elokuvia. Hän ei tee elokuvia yleisölähtöisesti. Luostarinen tutkailee elokuvissaan asioita, jotka todella häntä kiinnostavat ja mietityttävät. Naisenkaaressa tutkitaan naisen ruumista ja vanhenemista, Se oikea -elokuvassa kestävää rakkautta ja Kuoleman kasvoissa kuolemaa. Nämä elokuvat voivat jättää katsojan kylmäksi, jos aihe ei ole tarpeeksi läheinen. Mutta jos aihe on katsojalle tuttu, Luostarisen elokuvat koskettavat syvästi. Luostarinen ei anna kaikkea kaikille, vaan hänen elokuviensa kohderyhmät ovat tarkoin rajattuja. Hän tekee elokuvia niille, jotka pohtivat samoja asioita kuin hän itse.

Kuoleman kasvot käsittelee kuolemaa sellaisten ihmisten näkökulmasta, joilla on jokin tappava sairaus ja jotka siten ovat tuomittuja kuolemaan. Tietoisuus kuolemasta antaa uusia merkityksiä sekä kuolemalle että eletylle elämälle. Luostarinen pestautuu töihin saattokotiin, jossa hoidetaan kuoleman sairaita ihmisiä. Siellä hän keskustelee ja elää näiden ihmisten parissa ja yrittää sitä kautta selvittää itselleen kuoleman mysteeriä. Nämä jo elämänsä menettäneet ihmiset kertovat avoimesti ajatuksiaan elämästä ja kuolemasta, kunnes yksitellen jättävät maallisen vaelluksensa.

Elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo kirjoitti Kuoleman kasvoista:

"Kuolema on tabu, tabu polyneesialainen käsite. Tabussa on salaperäinen voima, joka voi koskettaessa tarttua ja siksi tabun koskettaminen on vaarallista. Kuoleman koskettaminen ei kannata. Se saattaa maksaa elämän. Mutta vähemmällä eivät kuoleman kasvot näyttäydy. Sen riskin Kiti Luostarinen ottaa ja siitä tämä elokuva kertoo."

Kuoleman kasvot Luostarisen elokuvan keskeinen tehtävä on murtaa ihmisen illuusio kuolemattomuudesta. Vaikka jokainen meistä tietää kuolevansa päivänä eräänä, vain harva hyväksyvät tai ymmärtävät kuoleman osaksi elämää. Kuolema on olennainen osa arkipäiväämme. Kun sen ymmärtää, on siinä viisauden alku. Elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa päähenkilö Mari makaa kuolleena valkoisilla lakanoilla kukkanen vieressään. Katsoja on koko elokuvan ajan seurannut Marin elämää hoitokodissa, ja tietää tämän kuolevan. Mutta silti hänen kuolema tulee yllättäen. Vasta kun hän todella on kuollut, murtuu se ikuinen illuusio kuolemattomuudesta.

Kuolema on dokumentin aiheena varsin haastava. Vaikka huhujen mukaan Suomessakin on henkilöitä, jotka ovat haastatelleet kuolleita, ei näitä keskusteluja toistaiseksi nauhalle ole saatu. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäljelle jää elävien haastatteleminen. Luostarinen tekee kaikkensa saadakseen aiheestaan irti parhaan mahdollisen lopputuloksen. Mutta silti Kuoleman kasvoista jää hieman vaillinainen olo. Ehkä kuolema on sittenkin liian vaativa aihe, jopa Luostariselle.