Kahlekuningas

Poikien välisestä ystävyydestä, osa 2

Kyllä Suomen nuorten kelpaa tänä syksynä. Ei ole kulunut kuin kuukausi Menolippu Mombasaan ensi-illasta, kun teattereihin saadaan toinen samasta kohderyhmästä kamppaileva elokuva, Arto Koskisen esikoisteos nimeltään Kahlekuningas. Ja on kyseisillä elokuvilla paljon yhteistä juonenkin tasolla. Mutta siinä missä Mombasaan mentiin kypsemmällä iällä ja road movie -hengessä, käsitellään Kahlekuninkaassa kasvukipujen ja poikien välisen ystävyyden lisäksi laajempaa ikuisuusaihetta, "finnien" ja "hurrien" välistä vihanpitoa.

© 2002 Kinoproduction Tapahtuu Tornion ja Haaparannan yhdistävällä sillalla talvella 1976: nuori poika istuu kaiteella säkki päässä ja käsiraudat käsissä. Joen jäällä tapellaan. Takautumassa selviää, kuinka Esko (Miikka Enbuske) on edellisenä kesänä joutunut kavereidensa joukossa boikottiin ja uusi ystävä löytyy väärältä puolelta jokea. Patrick (Emil Lundberg) on reilu ja avoin, mutta samaa ei voi sanoa tämän isästä ja siskosta.

© 2002 Kinoproduction Jollain tapaa Kahlekuningas tuo mieleen tuoreehkon eteläkorealaisen elokuvan Joint Security Area (2000). Chan-wook Parkin ohjaustyö liikkuu samantyyppisessä ympäristössä ja vihollisten ystävystymis – teemaakin tuntuu tutulta – tosin Suomi–Ruotsi-taistoa tuskin voinee verrata tätä nykyä Koreoiden väliseen tilanteeseen. Mutta nuorten maailman julmuus tuntuu silti yhtä pahalta. Kun erehtyy ensin valehtelemaan ja sitten vielä ystävystymään väärän ihmisen kanssa, varastavat entiset kaverit upouudet nappulakengät väkisin jalasta ja höykkyyttävät koulussa liikuntatunnilla.

Voimakkaasti mielikuvitusmaailmassa elävä, murteella puhuva Esko alias "majuri Tom" on kertojana viaton ja vilpitön. Vaikka mielikuvituksen ja todellisuuden raja on yhtä häilyvä kuin Torniojoki kahden valtion erottajana, on Koskinen onnistunut luomaan kokonaisuuden, jossa jokainen otos on sellaisenaan nuoren pojan maailmassa uskottava ja tosi.

Nuoret näyttelevät hyvin pienimpiä sivuosia myöten, eikä aikuisissakaan mitään vikaa ole. Toimivan kokonaisuuden muodostaa etenkin Eskon perhe. 1970-luvun suomalaisuus tuntuu kiteytyvän vasemmistolaiseen isään, sotamuistoissa elävään pappaan, rock-tähdeksi halajavaan veljeen ja neljää miestä vaihtelevasti kestävään äitiin.

Kahlekuningas ei ole alleviivaavalla tavalla "pohjoinen" elokuva, vaikka sitä sellaisena on osin mainostettukin. Eräänlainen pohjoisen mentaliteetin kuva lienee tosin se, että Eskon veljen bändi Terveet Kädet (sic!) soittaa omalaatuista rokkiaan pihavajassa, vaikka ulkona on 30 astetta pakkasta ja kyseisestä vajasta puuttuu lämmitys. Eikä solistilla ole pipoa, tietenkään.