Hymypoika

Turmiollinen kuva

Viime vuosien nuorten aikuisten pintaliidosta tehdyt menestyselokuvat eivät ole onnistuneet sanomaan paljoakaan, ellei sanomallisuutena pidetä tyhjänpäiväisyyden ylistystä. Pyllyillä ja piehtaroinnilla itseään tyrkyttävä Hymypoika markkinoidaan samaan kastiin. Tavoite on selvä: teatterin äidinkohtuun on saatava suurin osa parikymppisestä elokuvayleisöstä. Pintatasoltaan Hymypoika onkin eksploitaatiota, se hyödyntää kursailematta pornon julkista ekspansiota.

© 2003 Seppo Louhi & Helsinki Filmi Oy Todellisuudesta mitään tietämättömillä ylioppilaanaluilla menee lujaa, kun eräs kavereista saa täysi-ikäisyyden myötä vanhemmilta perityn suuromaisuuden haltuunsa. Luksustalossa alkavat kekkerit. Häröilevän nuorison nakuilu ja olemattoman panemisen problematiikka vaikuttavat yhtä kaikki niin tarkoituksettomalta kuin mielikuvituksettomaltakin kuvan riistolta. Touhuilun saadessa yhä maanisempia piirteitä muuttuu elokuvan kulkusuunta viimeistään silloin, kun perverssiyden pyhättö paikallistetaan keskiluokkaiseen onnelaan.

Itsevarmoin maailmanomistajan elkein aikuisuuteen saapastelevista teineistä piiskataan lopulta esiin vikiseviä nulikoita. Nuorisokuvauksille tyypillinen kuolemalla alleviivattu moraaliopetus vaikuttaa Hymypojassa väistämättä aikansa eläneeltä paatostamiselta. Kasvuprosessin perustavanlaatuista normaaliutta on kiivas kokeilun ja kokemisen halu, se ei ole syntiä. Syntisiä ovat ne, jotka eivät ole rakastaneet lapsiaan, sillä rakastamaan oppii vain rakastamalla. Mitä voidaan vaatia niiltä, joita ei ole rakastettu?

© 2003 Seppo Louhi & Helsinki Filmi Oy Varttuville sukupolville materialismilla keikarointi on kerskakulutusmaailmassa jo synnynnäistä. Heidän vanhemmilleen aikanaan tarjolle asetettu materia on ollut uusi tuntematon tukahdutettujen halujen toteuttamiseen. Tämän, nykyisin aikuisena piehtaroivan sukupolven syntisäkki on tulevaisuudelle siksi pohjaton. Vanhempien yltiöpäinen kilpajuoksu materialistisen kokemisen autuuteen on synnyttänyt jälkikasvun, jolle kokemisen reaalinen aitous ja tunne ovat usein vieraita. Kuitenkin, uudet sukupolvet ovat yhtä lailla kyltymättömiä tutkimusmatkailijoita kuin aiemmatkin, he ovat vain varustettuja viallisella kompassilla. Ja minne silloin päädytään?

Materialistisen kokemisen ilmentymä elokuvassa on kuva, joka dokumentoivimmillaankin on vain todellisuuden kontekstista irrotettu hetken tallenne. Kuva on keinotekoisesti välitetyn kokemisen väline, se ei ole muisti, vaan jäljenne, joka representoi muistia vasta kytkeytyessä lukijaansa. Kytkeytymisen ja sen valheellisuuden problematiikka on postmodernien tieteistarinoiden kulmakiviä sekä erityisesti uuden mediateknologian tutkimuksessa haasteellinen ja vakava suuntaus. Kuvilla kyllästetty yhteiskunta on tehnyt melkeinpä jokaisesta tallaajasta voyeuristin. Katsomisesta on tullut kokemista nautinnon ja myös ymmärtämisen tiellä.

Kerronnallisesti Hymypoikaa olisi leikkauspöydällä voitu ryhdistää, sillä tarinan polkiessa toistuvasti paikallaan laantuva mielenkiinto syö aina elokuvan kokonaistehoa. Oma kysymyksensä on elokuvan kaksijakoisuus, mitä vastaanotossa syntyvän lopullisen sanoman arvaamattomuus korostaa. Yleisöä ei pidä koskaan aliarvioida, mutta paljas pinta on usein helpommin luettavissa pornosta markkinointipontta hakevana tirkistelynä kuin pinnallistuvan yhteiskunnan kritiikkinä.

Seksillä sanotaan harvoin mitään konkreettista, ainakaan rakkaudesta. Markkinoinnilla saleihin saalistettavat voidaan kauniisti ajateltuna saada havahtumaan tai sitten ei. Nuoren pääkohderyhmän kohdalla tekijöiden fraasit yhteiskunnan ylipornografisoitumista vastaan saattavat kääntyä päälaelleen, sillä kuvien esittämät käyttäytymismallit muokkaavat joskus yleistä suhtautumista hallitsemattomin tavoin. Pelottavinta lopulta on se, miten aikaihmiset yksinkertaistavat nuorten kokemusmaailman seksin kautta koettaviksi kasvukivuiksi.