Hymypoika

Kun silmät eivät riitä tai niitä on liikaa

Nykyinen ylenpalttinen markkinointi muuttaa maailmaa omituiseksi. Mikään tuote ei ole enää itsessään niin kiinnostava kaiken mainonnan vouhotuksen keskellä, että se myisi itse itsensä. Ollaan tilanteessa, jossa mainokset joutuvat lupaamaan enemmän ja jotain muuta kuin on tarjolla. Ne ovat kuin naamioita, jotka peittävät todellisen tuotteen. Hymypoika on juuri tätä. Se ei ole sitä, minä sitä on hulppeasti ja hälyllä markkinoitu – skandaalinkäryinen seksipläjäys.

© 2003 Seppo Louhi & Helsinki Filmi Oy Seksistä on toki oikeastikin kyse, kyllä. Mutta myös paljon muusta. Ja seksuaalisuutta käsitellään juuri päinvastaisella tavalla kuin markkinointi antaa ymmärtää. Hymypoika on kannanotto kulttuurin seksistymiseen, kuten tekijät selittävät. Hyvä kysymys on siis miksi elokuvan markkinointi sortuu kaikkeen siihen, mitä elokuva kritisoi? Kaipa ihmiset on saatava teatteriin jos ei muuten, niin vaikka huijaten. Okei, tulit tänne seksin perässä, mutta meillä onkin juuri siksi sinulle sanottavaa…

© 2003 Seppo Louhi & Helsinki Filmi Oy Ohjaaja J.P. Siili on suitsutettu televisiosarjojen ohjaaja (mm. Benner & Benner ja palkittu Juulian totuudet), joka on nyt ensi kertaa pitkän teatterielokuvan kimpussa. Elokuva ammentaa tirkistelyelokuvien (mm. Peeping Tom) vanhasta teemasta. Poikaporukka päättää ruveta videoimaan kaikki sänkypuuhansa ja palkitsemaan parhaat suoritukset hymypoikapatsaalla. Eräs pojista suostuu muutenkin katsomaan maailmaa vain kameran läpi. Tytöille ei erikoisesta elokuvakerhosta kerrota, mutta kotivideot tuppaavat päätymään ikävästi hakoteille. Seuraa monenlaista rankkaakin draamaa, mutta ei kovin koskettavaa sellaista. Seksimässäilyyn ei aiheesta huolimatta onneksi ole sorruttu muuten kuin mainonnassa.

Hymypoika tarjoaa kansantajuista pohdintaa tutkijoita askarruttavista kuvan ja katseen kysymyksistä. Ovatko elokuva ja videokuva luoneet uuden näkemisen tavan? Osaammeko enää kokea mitään ilman jonkin median välitystä? Mitä on tirkistely ja näkeminen nykyajan valvontakameroilla varustetussa maailmassa? Ovatko omat aistimme korvautuneet koneaisteilla?

Helsingin imagoa äärimmäisen modernina suurkaupunkina viedään tällä elokuvalla taas roimasti eteenpäin. Jos vielä Bad Luck Love ja Sairaan kaunis maailma tekivät Helsingistä wannabe-suurkaupungin hieman hupaisilta tuntuvine romantisoituine gettoineen (pääkaupunkiseudun betonilähiöt), niin Hymypojassa tuo imago alkaa jo tuntua tutulta ja todelta. Jokin stadin muija ja jätkä saattaisi jopa tunnistaa itsensä elokuvasta. Metropoli-imagoa luodaan osuvasti jälleen kerran metrolla – tuolla vaivaisella yhtä koloa sahaavalla oranssilla madonpätkällä.

Hymypojasta on vaikea sanoa onko se vain mielenkiintoinen ajankohtainen ilmiö, monien nykytrendien kiteytymä, vai oikeasti kiinnostava elokuva. Megateatteri spektaakkelitehosteineen luo osan elokuvan efektistä, jota ei varmasti kotikatsomossa esiintyisi. Kunnianhimoinen visuaalinen ilme kertoo osaltaan tarinaa. Katsoja seuraa tapahtumia vuoroin elokuvakameran, poikien videokameran, turvakameran tai muiden epämääräisten keinosilmien kautta. Kunnianhimoisuus on koko elokuvan hyve, ikävä kyllä se ei riitä tekemään Hymypojasta Vuoden tärkeintä elokuvaa, kuten mainoslauseet lupasivat.