Hylätyt talot, autiot pihat

Siviilit suurhyökkäyksen jaloissa

Lauri Törhönen on vuosien varrella saanut pyyhkeitä silmilleen niin kriitikoilta kuin suurelta yleisöltäkin. Onneksi Törhösen uusi elokuva on kaukana ohjaajan järkyttävistä flopeista, Insidersista (1988) tai Amerikan raitista (1990). Hylätyt talot, autiot pihat pysyy kasassa alusta loppuun, mistä ohjaajan ohella kiitoksen ansaitsee tuottaja Jörn Donner, jonka päämäärätietoisuus mahdollisti koko projektin loppuunsaattamisen.

Hylätyt talot, autiot pihat sijoittuu jatkosodan käännekohtaan Karjalan kannakselle. Karjalasta evakkoon kiireellä lähteneille elokuvalla onkin oma terapeuttinen arvonsa. Aarne (Mats Långbacka) ja Martta (Jonna Järnefelt) menevät naimisiin, mutta eivät pääse viettämään edes hääyötään, kun Aarnea viedään rintamalle. Toisena kohtaloparina ovat juureva sotaleski Helmi Elisa (Sari Puumalainen) sekä sodan kyynikoksi koulima lääkintämajuri (Carl-Kristian Rundman). Sota vie päähenkilöitä Viipuriin, jossa on täysi kaaos, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys kolkuttelee kaupungin portteja. Perheet joutuvat erilleen aaltoilevien sotatapahtumien heittäessä rintamalinjat sekaisin.

Laila Hietamiehen romaanit ovat kiitollista materiaalia filmattavaksi jo niiden valtavien painosmäärien takia. Kohdeyleisöä luulisi siis löytyvän. Vahva kirjallinen pohja ei silti riittänyt tekijöille, käsikirjoitusta hiovat pitkään ensin Donner ja Pekka Parikka, jonka kuoleman jälkeen puikkoihin astui Törhönen. Nopea kuvausaikataulu ei näy lopputuloksessa, vaan yksilöiden kohtalot limittyvät laajempiin yhteyksiin kohtuullisen luontevasti. Vain alussa menee taas kerran kohtuuttomasti aikaa ennen kuin henkilöhahmot selkiytyvät: elokuvan sutjakka aloittaminen on suomalaisille elokuvantekijöille edelleenkin yllättävän vaikeaa.

Sotatapahtumien sijaan huomio kiinnittyy sodan jalkoihin joutuvien siviilien kohtaloihin. Rakkaimpien kuolema ja kotiseudun jättäminen koskettavat monia ja siksi tällaisille elokuvilla on oma tärkeä sijansa muistojen elvyttäjänä. Mutta merkitseekö kirjalliseen pohjaan nojaava sujuvuus ja epookin toimivuus vielä sitä, että Hylätyt talot, autiot pihat olisi merkittävä elokuva? Mielestäni ei.

Hylätyt talot, autiot pihat on vuoden sisällä jo kolmas sotavuosia käsittelevä teos. Inflaation vaara on olemassa. Ei sen takia, ettei aihe olisi tärkeä ja kiinnostava, vaan siksi, että historiallisen elokuvan eeppiset perusratkaisut ovat niissä valitettavan samantyyppisiä. Ne toimivat edelleen enemmän kollektiivisten historiallisten muistojen herättäjinä kuin elokuvallisesti täysipainoisina teoksina. Jäin sekä Pikkusisaressa että Hylätyissä taloissa kaipaamaan sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.

Kannaksen suurhyökkäys ja Viipurin menetys ovat erikoisia valkoisia läikkiä Suomen sotahistoriassa. Villit huhut kadonneiden miesten todellisesta kohtalosta ovat elänet sitkeästi paitsi rintamamiesten muisteloissa myös historiankirjoituksessa. Paavo Haavikko vihjaili tuoreessa Mannerheim-kirjassaan, että Viipurista paenneita miehiä olisi teloitettu salaisissa "kenttäoikeudenkäynneissä". Kuka tekisi tästä elokuvan?